Kalpeanaama Kaukomailla

Vaimon työpaikka järjesti työntekijöiden kevätretki viikonlopun ja minä pääsin mukaan. Kohteeksi kiinalaiset olivat tänä vuonna valinneet Shanghain edustalla sijaitsevan luostari saaren Putuo Shanin. Nimi tulee saaren keskellä kohoavasta Putuo vuoresta.

Poissa kaupungista luontoa ympärillä. Harvinaista herkkua.

Lähtö oli perjantaina iltapäivästä suoraan kotitalon edestä. Minibussilla huristelimme läpi lähiseutujen kaupunkien ja teollisuualueiden pitkin kiinalaisia moottoriteitä ja yli suurten monikerroksisten liittymä hässäköiden. Liikenne motarilla on yhtä hullua kuin kaupungeissakin, tosin motarilla kaikilla vauhtia on yleensä vähintään 100 km/h. Ohittaa voi vasemmalta tai oikealta ja tien penkka käy ohituskaistaksi myös isolla bussilla. Kolmikaistaisella moottoritiellä rekat ajavat yleensä keskimmäistä kaistaa, joten hienoja Hollywood tyylisiä rekkojen välistä kahden kaistan yli laidasta toiseen ja seuraavan rekan jälkeen takas tyyppisiä ryhmittymisiä näkee kaiken aikaa. Kiinan motarit. Ei heikkohermoisille.

Bussissa kiinalainen opas puheli sujuvaa kiinaa helposti puolikin tuntia putkeen mistä lie ja vaimon saksan kielen opettajakolleegat ystävällisesti muistivat kertoa meille tasan jalottelu taon pituuden. Sama kuvio oli vallalla koko viikonlopun. Oli ne kiinalaiset omassa porukassan kuunnellen opasta ja sitten oli me kummalliset länsimaalaiset.

Moottoriten liittymää kolmannessa kerroksessa.

6 tunnin bussimatka halki lähialueen urbaanin ympäristön avasi silmät toden teolla siihen millainen järjetön ihmiskeskittymä tämä alue on. Silmän kantamattomiin taloja, kerrostaloja, pilven piirtäjiä, ostoskeskuksia, moottoritietä, rautatietä, korkea jännite linjoja, tehtaita ja rakennus kohteita, siltoja ja vielä isompia siltoja. Betonia, betonia, betonia. Metallia ja betonia. Metallia, lasia ja betonia. Kaiken sen väliin tungettuna muutama kasvihuone ja peltopalsta. Ja kaiken yllä paksu harmaa savusumu. Meren rantaa lähestyttäessä ensin tulee pari kilometriä aidattua maata, jota kuivataan ja ollaan paaluttamassa ja valtaamassa ihmisten käyttöön ja yhtäkkiä ajetaan 35km pitkää siltaa pitkin kuralätäkön ruskean merenlahden yli. Huimaa ja samalla erittäin pelottavaa. Juuri sellaista kuin lapsena kuvittelin,  että Tulevaisuudessa näyttää.

Siltaa seuraavat 35 km.

Ensimmäisen yön olimme mantereen puolella kaupungissa nimeltä Ningbo. Majoituimme hotelliin ja vartti myöhemmin hyppäsimme takaisin bussiin, ajoimme kaupungin keskustaan, kävimme ravintolassa syömässä. Sitten takas hotellille ja hyvää yötä. Aamulla herätys klo 7.30, nuudelit tauluun, bussiin ja baanalle.

Golden Gate? Ei. Vain yksi pikkusilta kiinan savusumussa.

Pari  tunnin ja “Kiinan uskomattomimmat siltarakennelmat ja korotetut moottoritiet” maisemareitin jälkeen olimme lauttarannassa, jossa siirryimme oppaan johdolla bussista laivan lastaus karsinaan ja siitä edelleen laivaan ja Putuolle. Kaikki siis hyvässä järjestyksessä, kiireessä ja kiinalaisella metelillä höystettynä.

Laivauskarsinassa

Itse saari on n.13 km ja leveimmästä kohdasta alle 4 km leveä vanha luostarisaari jossa on ollut budda luostareita jo 1600-luvulta. Kukkulaiselta vehreältä saarelta luostareita löytyy edelleenkin, mutta niiden lisäksi saarelle on rakennettu hotelleita, ravintoloita ja pikku putiikkeja turisteja palvelemaan. Lisäksi saarelta löytyy armeijan laivasto tukikohta.

Pikaisen hotelliin kirjautumisen jälkeen taas syömään ja sen jälkeen kierrokselle lähimpiin temppeleihin. Jokainen teistä on varmasti joskus nähnyt kiinalaisen turistiryhmän, jossa kaikilla on samanväriset tyhmät hatut päässä, kamerat kaulalla ja vyölaukut vyöllä ja oppaalla viiri ja mikrofoni ja kaijutin. Juuri sellaisessa ryhmässä mekin pääsimme kokemaan Putuon. Noin sadan muun samanlaisen ryhmän kanssa. Päivässä saarelle kuljetetaan n.10000 (kyllä. Kymmenentuhatta) turistia ja vuodessa pelkästään Taiwanilaisia saarella vierailee n. 4 miljoonaa. Henkisty siinä sitten kun lippua heiluttava opas paasaa mikkiin ja hoputtaa ryhmää eteenpäin ja lauma kiinalaisia säntäilee jaloissa ja möykkää korvan juuressa. Tunnelma saarella on siis pikemminkin turistirysä, kuin Buddaluostari.

Kulttuurivallankumouksen kulttuuria tuhoava vaikutus oli aistittavissa myös täällä. Kommunistisessa valtiossahan uskontoa ei virallisesti ole, joten aito tunteeseen pohjaava henkisyys oli saanut väistyä ulkokultaisen “näin kuuluu tehdä” palvonnan tieltä. Ihmiset sytyttivät kiltisti suitsukkeensa ja kumartelivat hätäisesti kuvien edessä ja jatkoivat kiireesti matkaansa, mutta aitoa hiljentymistä ja elämän suurien kysymysten äärellä pysähtymistä en nähnyt. Toisin oli esim. Kambozhassa. Toisaalta, mikä minä pakanana olen toisten palvontatapoja kommentoimaan.

Ruuhkaa temppelissä

Kiinalaisten massaluonteesta johtuen reitin varrelta oli onneksi mahdollista löytää myös hiljaisia ja rauhallisia nurkkauksia, mutta silloin piti livahtaa oppaan valvovan silmän alta omille teilleen ja täten pääsi hiljentymään hetkeki omiin ajatuksiinsa.

Tuhat vuotias kamferipuu rauhaisalla sivupihalla. Mahtavaa koskettaa jotein noin vanhaa elävää.

Illalla jälleen syömään ja sitten nukkumaan. Aamulla ohjelmassa jälleen liian aikaisin pystyyn ja vesisateessa katsomaan vielä yhtä Budda patsasta. Itse olin vielä kylläinen edellisen illan illallisesta ja vesisateessa seikkailu ei huvittanut, joten jäin hotellille ja varastin pari tuntia unta. Kun patsas oli katsottu oli aika poistua. Hopi hopi takas lauttaan, bussiin ja kotia kohti. Mutta tietysti ensin syömään.

Kiinalais tyylinen viikonloppuretki pähkinän kuoressa: Oppaan johdolla kauhea kiire koko ajan jonnekin ja yleensä syömään.

Tällaistako matkailu tulee olemaan eläkeläisenä?

Kevät Nanjingin vanhalla kaupunginmuurilla

Kevät tuli ja meni ja kesä saapui. Palaulta palatessa oli vielä märkää ja sateista, mutta heti parin päivän jälkeen alkoi aurinko paistaa ja silmut aueta puissa. Parin viikon ajan puut kukkivat kauniisti ja nyt on jo aivan vihreää ja kesäistä. Kevät toi kevät ihmiset sankoin joukoin takaisin puistoihin vaeltelemaan parhaimmissaan ja lennättämään leijojaan, pitämään piknikkiä telttoineen ja nauttimaan lämmöstä.

Palaulla hajonnut lohikäärmeen siipi on nyt korjattu.

Shortsit, T-paita ja varvastossut ovat päivisin oikea vaate ja silti on kuuma. Kaupungin kadut ovat pölyisiä ja ilma entistä raskaampana kuumista hiilivedyistä. Auringon laskun jälkeen on sopivan lämpöistä ja kaikki liikunta onkin paras jättää pimeän aikaan mikäli vain mahdollista.

Talven jatkunut voimatreeni alkaa tuottaa tulosta. Kalpeanaaman "Ihmis lippu" alkeet. Silti matkaa on vielä.

Paljon on tapahtunut. Hiljaisista verkkaisen rytmin talvikuukausista on siirrytty nopean elämän rytmin lämpmään vuodenaikaan. Ensimmäiset (ja naillä näkymin ainoat?) ystävät kävivät kuukausi sitten parin viikon pyrähdyksellä ihmettelemässä kiinaista elämän menoa ja toteamassa että kiina on iso maa eikä tätä kahdessa viikossa näe. Paria kaupunkia ehtii hastella ja syödä hyvää ruokaa.

Kiitti ja huippua kun kävitte!

Kesän ensimmäinen rokki festari Midi Festival oli Shanghaissa pari viikkoa sitten ja viime viikonloppun vappu toi Shanghaihin X Gamesit, eli maailman luokan rullalautailua ja muuta rampissa pomppimista.

Paljoa en siis ole entinyt täällä Changzhoussa oleilla vaan viimeinen kuukausi on jälleen mennyt muualla. Muutama päivä Nanjingissa, mutta lähinnä Shanghaissa, uudessa lemppari miljoonakaupungissani hyöriessä.

Nyt Appivanhemmat ovat täällä meidän luona, lähtevät huomenna Nanjingiin ja sieltä etelä kiinan kierrokselle ennen pohjoista, eli Pekingiä ja kotiin paluuta.

Kotiin tuloa olemme mekin jo alkeneet suunnitella. Korkea aika. Viisumeita on enää pari kuukautta jäljellä. Aika rientää.

Palaun Tasavalta on unelias pikkuvaltio tyynessä valtameressä lähes 1000 km itään filippiineltä ja hieman yli 3000 km etelään Tokiosta. Tämän 1/3 ahvenanmaan kokoisen ja hieman alle 21 tuhannen asukkaan saariryhmän ympärillä on vain tyynen valtameren syvänteet, joista Palaun saaret törröttävät vihreinä jyrkkäseinäsinä laavakivi saarina valkoisine koralli hiekkarantoineen ja koralli riuttoineen. Lähes ympäri vuoden paistava aurinko, jatkuva yli +30 asteen lämpötila ja +29 asteinen turkoosi kirkas merivesi tekee paikasta todellisen paratiisin pohjoisen pojalle. Vaikka vettä sataakin lähes joka päivä ja välillä todella kovaakin, ei se haittaa, sillä myös sadevesi on lämmintä ja kylmä ei tule koskaan.

Länsimaalaiset ja Palaulaiset kohtasivat ensi kerran 1700- luvulla ja sen jälkeen kaikki ovat vuorollaan halunneet palansa Palausta. Eurooppalaisista saksalaiset etunenässä siirtomaa haaveineen ja toisen maailmansodan aikaan amerikkalaiset ja japanilaiset kävivät järjettömän verisiä taisteluita Palaun hallinnasta. Kaikki tämä on luonnollisesti jättänyt jälkensä Palaun kulttuuriin. Vaikka palaulaiset ovatkin ystävällistä ja iloista sakkia, on tiettyä xenofobiaa havaittavissa kanssakäymisessä natiivien kanssa. Oman kielen lisäksi virallisena kielenä on englanti ja valuuttana on yhdysvaltain dollari.  Suuri osa tuottteista joudutaan tuomaan maahan kaukaa ja hintataso on sen mukainen, eli suomen luokkaa, vaikka palkat ovatkin kehitysmaa tasoa. Valta osa taloista on eri asteisiä hökkeleitä, puhelin operaattoreita on tasan yksi ja ulkomaiset liitymät eivät toimi, puheluista maksaa sekä soittaja, että vastaanottaja ja netti toimii tuskaisen hitaasti. Myös koulutusjärjestelmä on USAlainen. Tosin Universityä, Yliopistoa, ei Palaulla ole, joten keskiverto palaulaisen tietämys maailmasta ja sen menosta ei päätä huimaa. Mutta mitä sitä maailman menoa murehtimaan. Paratiisissa. Tunnelma on kuin tropiikki versio pohjoisen pikkukaupungista. Musiikkina kuuluu palaun omaa Casio juntti diskoa tai iän ikuisia Bob Marleyn reggae renkutuksia. Ganja käryää ja muiden tyynen valtameren saarivaltioiden tapaan betel pähkinän pureskelu on yleistä. Pähkinä puraistaan halki ja sisään laitetaan lime jahoa ja pieni pätkä betel lehteen käärittyä tupakkaa, koko komeus kääräistään vielä lehden sisään ja laitetaan suuhun. Ja ei kun jauhamaan. Punaista sylkeä erittyy ja sitä eritetään avoimesti pitkinä kaarina pitkin katuja. Pähkinä aiheuttaa hikoilua ja pientä huimausta, mustuttaa hampaat, tekee puheesta erittäin vaikeaa ymmärtää ja aiheuttaa syöpää. “Hey, this is Palau!”

Polkupyöräily palaulla on leppoisaa. Etäisyydet ovat juuri sopivia pyörällä huristamiseen ja tiet asfaltoituja (suureksi osaksi). Liikenne on oikean puoleinen, mutta suuri osa autoista on tuotu Japanista, eli auton ratti on myös oikealla, ojan puolella. Tästä johtuen kuljettaja istuu lähempänä pyöräilijää, joten pyöräilijää ohittaessaan palaulaiset hidastavat ja antavat reilusti tilaa siinä missä härmä kuski pelkää ylittää tien keskiviivaaa ja kolistelee sivupeiliään pyöräilijän kyynärpäähän. Ainoa mitä saa varoa on auton ikkunasta lentävä betel pähkinä sylki. Jostain syystä paikalliset eivät silti pyörällä aja, vaan turvautuvat autoihinsa, vaikka bensa maksaa suurin piirtein saman kuin suomessa. Autot ovat lommoisia ja jokaisella on oma erityinen kolinansa, renkaat ovat sakkopintaan asti ajettuja ja joko liian isoja tai pieniä ja harvoin samaa sarjaa.

Piskuisen saarivaltion suurin valtti on äärettömän kauniissa luonnossa. Tarkemmin meressä. Palau tarjoaa maailman parhaat kohteet sukellusturismille. Näkyvyys meressä on usein jopa 15-20m ja Palaulta löytyy satumaisen kauniita korallimetsiä, II maailmansodan hylkyjä, huimia koralliseinä pudotuksia meren syvyyksiin, satoja erilaisia pieniä kirkkkaita korallikaloja, Barracudia, Napoleon fishejä, delfiinejä, kilpikonnia, haita, mustekaloja ja paholaisrauskuja. Joskus jopa suuret valaat seikkailevat Palaun riuttojen reunamilla.

Ystäväni on tällä hetkellä Palaulla suorittamassa käytännön harjoitteluaan osana sukelluskouluttajan opintojaan ja pääsin hänen kauttaan seuraamaan läheltä paikallisen sukellus firman toimintaa ja elämää Palaulla. Suoritin 3 viikon lomani ensimmäisellä viikolla PADI Open Water Diver lisenssin. Räpylät, maski, snorkkeli ja vapaasukellus on minulle entuudestaan tuttua hommaa, joten toivoin, että en joutuisi kurssin kanssa liikoja aikaa kuluttamaan. Minulla kävi erittäin hyvä tuuri, sillä sain opettajakseni Hiron, 35v sukeltaneen japanilaisen, joka suhtautuu sukeltamiseen japanilaisen pikkutarkalla pieteetillä ja kurssikaverinani oli mitä viehättävin japanilais neito Naoko, joka ei ollut ennen kurssia koskenutkaan räpylöihin tai sukellusmaskiin,  mutta oppi erittäin nopeasti ja jo toisena avovesi päivänä pääsimme ihan oikeaan kohteeseen sukeltamaan ja tekemään siinä sivussa kurssilla vaadittavia harjoituksia.

Hiro ja Naoko

Valmiit Open Water Diverit

Koko PADI organisaatio muistuttaa vahvasti pyramidi huijausta tai rahan ahnetta lahkoa. Kurssista (n.400 amerikan dollaria) ei itse kouluksen tarjoavalle taholle jää lähes lainkaan tuloa, vaan suuri osa rahasta maksetaan lisenssinä PADi organisaatiolle. Perus Open Water Diver antaa perus valmieudet sukeltaa max. 18m syvyyteen ilmalla ja mikäli haluat sukeltaa syvemmälle, Nitrox kaasuseoksella, sukeltaa luolissa, oppia veden alaista kuvausta tms. voit/ joudut kurssittamaan lisää ja se taas tietää lisää rahan menoa suoraan PADIlle. Juuri näinhän se toimii herätysliikkeissä ja Scientologiassakin. Maksa lisää ja sinusta tulee parempi ihminen. Kurssi itsessään on helppo, lähes liian helppo suorittaa. Kurssivideoilla kauniit ruskettuneet nuoret vartalot hymyilevät uikkareissan ja bikineissään ja jatkuvasti materiaali kertoo opiskelijalle, kuinka sukeltamisen myötä hänen elämänsä tulee muuttumaan paremmaksi, hienommaksi ja ihanammaksi mitä enemmän hän suorittaa PADI kursseja ja kuinka kurssin läpäistyään hän tulee tapaamaan hommansa osaavia ihania ja mielenkiintoisia ihmisiä eksoottisissa ja virkistävissä tilanteissa ja paikoissa tämän ihanan ja ekologisen harrastuksen parissa. Kuullostaa ihanalta eikö? Haluathan sinäkin olla PADI?

Totuus paljastuu vasta sukellus kohteessa ja on jotain muuta kuin kurssivideoilla. Sen näkee vasta kun seuraa sukellus firman oppaiden työtä. Useilla sukeltamaan tulevilla ihmisillä on ongelmia perus asioiden, kuten uimataidon, kaverista huolehtimisen, oikeiden käsimerkkien, oikean painotuksen, ilman määrän tarkkailun tai nosteen hallinnan kanssa, joten yksi jää jälkeen ryhmästä ja seikkailee omille teilleen kameransa kanssa, toinen meinaa puskea liian syvälle samalla kun kolmas täyttää liiviään liikaa ja meinaa nousta korkkina pintaan ja neljäs räpiköi ja hosuu veden alla ja imee pullonsa tyhjäksi ja lähtee pintaan, vaikka turvapysähdys tulisi pitää ennen pintaan nousua. Joten sukellus oppaan työ on kuin ADHD lastentarha ryhmän kaitsemista. Veden alla. 50 taalan päiväpalkalla (miinus verot)  opas terveytensä ja jopa henkensä kaupalla joutuu keräämään karkailevaa laumaansa kasaan, jotta porukka ei ajaudu meren virtausten mukana minne sattuu, vaikka ennen sukellusta veneellä nimen omaan painotettiin, kuinka tärkeää on pitää ryhmän vetäjä näkyvissä ja lähellä, sillä hän tietää miten veden virtaukset kohteessa menevät. Paikallisen opas kertoikin, että mikäli ryhmä ei seuraa ja tottele, hän vie porkan “pesukoneeseen” paikkaan, jossa yllättävät virtaukset ottaa uhkarohkeilta luulot pois. “Kyllä ne sitten seuraavalla kerralla tottelee.”

Sukeltamisen ekologinen jättiläisen jalanjälki tuli kerralla tutuksi. Lentokoneella lennellään maapallon toiselle puolelle potkimaan korallia räpylöillä ja kahmitaan korallista kiinni, kuin se olisi kiveä, kun haetaan parempaa kuvakulmaa. Hanskat kädessä tietty, ettei sormiin tule haavoja. Kun sitten kerää paskaksi potkittua korallia kourallisen ja vie potkijan naaman eteen näytille, on vastauksena tyly olan kohautus ja pois uinti.  Riuttakoun varassa vuoroveden virtauksessa kelluen kaloja tarkkaillessa ei yksi turisti paljoa tuhoa, mutta kun koukun jälkiä korallissa on sata tai tuhat alkaa suosituimmat koukutuspaikat näytää enemmänkin pommitetulta pohjalta kuin koralli riutalta. Turistit kohteille kuljettava vene polttaa päivässä n. 250 litraa polttoainetta ja parhaimmillaan laskin yhdellä ainoalla kohteella 21 venettä samaan aikaan. Ja sukelluksen jälkeen valtameri toimii myös vessana. Tässä yksi selitys miksi Palaun lippuun: Sukellusturisti pissalla meressä.

Palaun lippu

Tämä rumba siis vuoden jokaisena päivänä ja ympäri maailman. Häiriintyyhän siinä jo meren elävien normaali elämänrytmikin kun jengiä paukkaa päivä toisensa jäkeen kotipihaan pällistelemään. Ja sukellusko muka ympäristöä kunnioittavaa harrastamista? Ei ainakaan noilla sukeltaja määrillä.

Mutta on se silti hienoa hommaa. Ei siitä pääse mihinkään.

Keskiverto sukellus turisti ei paljoa veden päällisestä Palausta näe. Sukellus firman auto poimii kentältä, kuljettaa resorttiin, hakee sukeltamaan ja kuljettaa takaisin, eikä kaduilla kuljeskellessa kummemmin scuba turisteja näkynyt. Onneksi ystäväni asuu paikallisten asuin alueella.

Aurinkoa, merta, kaunista luontoa ja lämpöä. Sukeltamista, harppuunakalaa ja kajakilla luonnon helmaan viidakon keskelle yöpymään hyvässä seurassa. Kookospähkinää suoraan puusta ja kalaa suoraan merestä. Siinä Palauta pähkinän kuoressa ja resepti hyvälle lomalle.

Kookosta puusta

Matos Locos! Harppuunakalaa.

Kiinalainen uusi vuosi sulki vaimon työpaikan melkein kuukaudeksi.

Autioitunut kampus

Me pakkasimme laukut ja lähdimme Kambozhan lämpöön ja aurinkoon. Suomen presidentin vaalien vuoksi lähdimme paria paivää aikaisemmin sateiseen Shanghaihin, jotta sain annettua ääneni. Olimme varanneet kaksi yötä hostellista, johon saapuessamme siellä oli erittäin outo tunnelma. Ovet lukossa, vastaanoton tytöt välttelivät katseita ja näyttivät erittäin huolestuneilta. Aulassa poliisi ja kaksi kiihtyneillä äänillä toisilleen huutavaa miestä. Kiinalaisia ei sisään päästetty lainkaan, tai heidät hätistettiin nopeasti ovesta ulos ja samaan aikaan länkkäreiden “What the hell?” kysymyksiin vastatiin “No Broblem.” Ravintolaa ei tosin voitu pitää auki. Päätimme kuitenkin jäädä, koska meitä ei kiinalaisten kinat keikuta, vaikka herkkänahkaisemmat hollantipojat kauhulla tilannetta vierestä seurasivatkin. Seuraavana aamuna Shanghain Infernossa (kyllä, se on auki taas!) hyvin juhlitun yön jälkeen hostellin pojat tulivat noloina suosittelemaan meille majapaikan vaihtoa, sillä hostelli oli suljettu. Mitään selitystä, miksi, emme saaneet. Outoo menoo Shanghaissa.

Mutta Kambozhaan.

Saavuimme illalla 16.1 koleasta, +5 tuulta ja sadetta niskaan Shanghaista, joten Phnom Pehnin tropiikkinen ilta, palmut, sirkkojen siritys ja tuoksut löivät mielen suoraan lomavaihteelle. Majoituimme ystäviemme luo ja yritimme saada nukuttua kehon yrittäessä tottua vaatimattomaan 25 asteen lämpötila eroon.

Phnom Pehn:

Kuhina ja kaottinen tuktukkeja, skoottereita, katumaastureita ja kuorma-autoja vilisevä liikenne ei pahemmin hetkauttanut kiinan ihmismassoihin ja päättomään kaahaukseen tottuneita mieliämme. Oikeastaan kapeammat kadut, polyävät huonopäällysteiset tiet, rapistuvat siirtomaa talot ja niiden väliset lautahökkelit tulivat toivottuna vaihteluna kiinan viivasuorien leveiden katujen ja betonikolossien jälkeen.

Ihmiset ovat hymyilevampiä kuin tosikot kiinalaiset, pukeuvat värikkäämmin eivätkä niin juntisti, kuin kiinalaiset, osaavat käytttäytyä (vähemman julkista piereskelyä, syljeskelyä ja huonoja pöytätapoja) ja johtuen jatkuvasta ulkomaalaisten läsnäolosta puhuvat englantia tai ranskaa. Kaikki siis selkeitä helpotuksia kiinan meininkiin.

Bussiaseman kuhinaa Phnom Pehnissä

Köyhyyttä ja kurjuutta tosin näkee enemmän kuin kiinassa. Kuninkaan palatsin loiston ja korkeiden muurien varjossa markkina alueella on kaupan kaikkea kattiloista Angry Birds paitoihin ja tukan leikkuusta kultakoruihin, mutta reunamilla luurangon laihat vanhukset myyvät hedelmiään kärpästen ympäroimänä. Miinoissa jalkansa menettäneet ihmiset istuvat pölyssä ja kerjäävät rahaa ilmastoidun Lexuksen madellessa ohi. Joillain on kaikkea ja toisilla ei mitään. Paljasjalkaiset tummaksi auringossa paahtuneet suurisilmäiset lapset kauppaavat kirjoja ja postikortteja ja imppaavat liimaa rantabuleverdilla. Mutta toivoakin on. Budda luostarit ottavat orpolapsia kouluihinsa ja opettavat heille englantia ja elämää. Turistien mukana dollareita virtaa maahan ja eri avustusjärjestöt ovat läsnä omine projekteineen. Avustusjärjestöistä itselleni mieluisin on Skateistan. Afganistanista liikkeelle lähtenyt projekti, joka toimii katulasten, happoiskujen uhrien ja vammaisten lasten keskuudessa tarjoten mahdollisuuden itsetuntoa kasvattaviin kokemuksiin opiskelun, taiteen ja rullalautailun muodossa.

http://skateistan.org/

Tutustukaa ja tukekaa.

Katulapsia, Kalpeanaama ja Lucas

Skateistan porukkaa ja kadun lapsia.

Genocide museum ja Killing Fields.

Tylyt säännöt Tuol Slengistä

Ensimmaisen Phnom Pehn päivämme aloitmme vierailulla Genocide museossa, jossa esitellään Pol Potin hallinnon aikana koulusta kidustuskeskukseksi muutetun laitoksen toimintaa. Koko laitoksen toiminta oli jo kansanmurhan tapahtuma aikaan pikkutarkasti dokumentoitua, joten todistusaineistoa tapahtumista on aivan riittävästi.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuol_Sleng

Wikipedian artikkeli laitoksesta on varsin kattava, joten turha minun on tähän alkaa lukuja kopioimaan.

Piikkilankaa käytävän seinässä, jotteivat vangit voineet hypätä kaiteen yli.

Tunnelmaltaan paikka muistutti keskitysleirillä vierailua, sillä erotuksella, että keskitysleirin muurien sisäinen tunnelma pitää sisällään enemmän pohjatonta surua ja murhetta, tragediaa ja hiljaista kuolemaa, kun Tuol Slengin tunnelma oli enemmänkin aiheutettua kärsimystä ja niskakarvoja kutittavaa tahallista julmuutta. Hiusten halkomista. Hirveä paikka. Vierailun jälkeen huomasin miettiväni samoja ajatuksia kuin Dachaun keskitysleiriltä poistuessani. Niitä mekanismeija, joilla ihminen saadaan tekemään toisesta ihmisetä vähemmän kuin eläin ja sitä, kuinka yksilö perustelee epäinhimillisen toimintansa itselleen sitä tehdessään ja sen jälkeen. “Ne oli Kansan/Puolueen/Luokan vihollisia”, “Seurasin vain käskyjä”,” Jos olisin kieltäytynyt, olisin joutunut itse uhriksi”, “En kokenut tappavani ketään, enhän edes ampunut, löin vain päähän” Lauseet toistuvat sekä puna-khmerien, etta natsien hirmutöiden tekijöiden selityksissä omille teoilleen.

Vierailimme myös Killing Fieldseillä Phnom Pehnin ulkopuolella. Paikka on entinen joutomaa, jonne “rikoksensa tunnustaneet”, eli tunnustukseen asti kidutetut vangit vietiin ja tapettiin isoihin joukkohautoihin. Nykyään paikka on kaunis varjoisa ja vehreä. Arvokas viimeinen leposija tuhansille.

Eniten olin yllättynyt siitä, että vaikka kansanmurha tapahtui suurimmaksi osaksi jo -70 luvun lopulla, YK tunnusti Pol Potin hallinnon viralliseksi hallitukseksi vielä -90 luvulla, vaikka n.20% kansasta oli kuollut/tapettu kyseisen hallinnon toimesta. Peiliin katsomisen paikka myös länsimaille. Tällä hetkellä kansanmurhan päätekijöitä tuomitaan elinkautisiin vankeusrangaistuksiin ja lähes jokaista keski- ikäistä Khmeria silmiin katsoessa näkee joko uhrin tai tappajan. Tiliä menneisyyden kanssa ollaan tekemässä kovaa vauhtia ja synkistä ajoista halutaan päästä eteenpäin. Buddalaisuuden idealla pahoista teoista vapautumisella lienee jotain tekemistä asian kanssa. Kuten myös sillä, että tavallisen Kambozhalaisen arkipäivän elämassä seiviytyminen on riittävän haastavaa jo muutenkin ilman edellisten sukupolvien virheiden jatkuvaa märehtimistä ja syyllisyydessä elämistä. Milloinkohan kiina alkaa tutkia omaa lähihistoriaansa ja myontää omia kansanmurhiaan?

Ainakin tätä kirjoittaessani Tiibetin rajat ovat kiinni ja viranomaiset eivät päästä ketään alueelle. Valitettavsti.

Kep, Rabbit Island ja Kampot.

Phnom Pehnistä siirryimme eteläiseen Kambozhaan Vietnamin rajan lähelle meren rantaan ja Rabbit Islandille viideksi päiväksi viidakkomajaan asumaan, snorklaamaan ja uimaan meressä, makaamaan riippumatossa, hengittämään puhdasta ilmaa ensi kerran suomesta lähdön jälkeen, tapaamaan muita matkaajia ja ottamaan erittäin iisisti.

The good life

Saaren lapsia menossa veneeseen

Kep, jonka edustalla Rabbit Island sijaitsee, on ranskalaisten 1800-luvun lopulla rakentama ja viimeistään Pol Potin aikaan hylkäämä huvilakaupunki, joka elää nyt uutta nousuaan lomailupaikkana. Viidakon keskeltä kohoaa vanhojen huviloiden raunioita ja paikalliset perheet ovat majoittuneet hylättyihin huviloihin.

Parhaasa kunnossa olevat huvilat on kunnostettu Guesthouse kayttöön, mutta tyhjää tilaa löytyy vielä paljon, joskin seuraavien vuosien aikana Kep tulee näkemään suuria muutoksia. Katuja ollaan leventämässä ja uusia hotelleja nousee. Unelias kalastajakylä tulee muuttumaan turisti rysäksi.

Mutta vielä nyt on mahdollista saada ruokaa suoraan merestä ja kookospähkinää suoraan puusta ilman turistilaumoja. Viidakkoisilta vuorilta lötyy polkua käveltaväksi ja vuorten keskeltä Jasmine Valleystä löytyi jopa pooli skeitattavaksi.

Viidakkoretkellä luonnonpuistossa.

Laybackit Owenin pooliin

Seafood on tuoretta, halpaa ja erittäin maukasta lime pippuri kastikkeella. Paikallien pippuri, Kampotin pippuri on maailman kuulua ja paljon väärennettyä, joten varmin tapa saada aitoa pippureiden shampanjaa on vuokrata skootteri ja ajaa suoraan viljelijän pihaan ostoksille.

Ei sitä kortilla ajeta

Siellä missä pippuri kasvaa

Kepin lähellä oleva suurempi kaupunki on Kampot. Kauheasti itse kaupungissa ei ole näkemistä, mutta tunnelma on edelleen erittäin paikallinen ja kaupunki itsessään on kaunis eloisa pikkukaupunki siirtomaa ajan rakennuksineen.

Värimaailmaa Kampotissa

Kampotissa vuokrasimme jälleen skootterin ja kävimme katselemassa vanhaa sementtitehdasta, sekä vierailimme luolissa, joita on kaytetty temppeleinä satoja vuosia, sekä omatoimi päivämatkailemassa maaseutua, jossa länsimaalainen on vielä harvinainen näky.

Seinämaalaus vanhalla sementtitehtaalla

Kalpeanaama poseeraa kuin Putin konsanaan

Riisipeltoja, valkoisia lehmiä, vesipuhveleita, viidakkoa, palmuja, tolppien päälle rakennettuja khmer asumuksia. Bensaa lasisesta litran kokis pullosta, lapsia jotka heiluttaa tai tuijottaa tien varressa ja huutaa Helou!,  riippumattoja ja punahiekkaisia pölyisiä teitä. Kaiken päällä kuuma tropiikin aurinko.

Siem Reap ja Angkor Wat

Etelä Kambozhan jälkeen köröttelimme bussilla luoteis Kambozhaan Siem Reapiin ja katsomaan Angkor Watin temppelit. Rauhallisen etelän jälkeen Siem Reapin leveähköt kadut, isot hotellit ja läpensä turistinen meininki oli aika shokki. Koko kaupunki on selvästikin kasvanut vain Angorin raunioilla vierailevien turistien tarpeiden ympärille. Hotellia, majataloa, baaria, ravintolaa, silkkikauppaa, turistikrääsää ja matkatoimistoa katu tolkulla ja “Good price for You my friend!” kaikuu kadunkulmissa. Varsinainen Las Palmas. Hinnat korkeampia kuin muualla maassa, tosin tinkaamalla hinta tippuukin enemmän kuin muualla. Siem Reapissa ei turisteille saa lain mukaan vuokrata skoottereita lainkaan ja välimatkat ovat aika pitkiä polkupyöräilyyn, joten kulkeminen ei ole yhtä vapaata kuin etelässä. Toisaalta eihän siitä mitään tulisi, jos turistilaumat alkaisivat huristella Angkor Watin ja muiden temppeleiden alueella skoottereilla ihan miten sattuu.

Angkor Wat. Tuo Kambozhan Joulupukin maa ja napapiiri. Paikka, joka olemassaolollaan määrittää koko maan. Postikortti telineet ja matkamuistomyymälät etelästä pohjoiseen ovat täynnä Angkor kuvia ja maalauksia, patsaita, jotka on kopioitu temppeleiden seinistä ja T-paitoja kaikin mahdollisin eri Angkor kuvin. Bisse on Angkoria ja Angkor Wat on päässyt jopa Kambozhan lippuun. Paikan päällä bändi soittaa perinteistä Kambozha musiikkia ja lapset tanssivat perinteisiä tansseja perinteisiin asuihin pukeutuneena. Turisteja lennätetään Siem Reapin omalle lentokentälle, josta on suora tieyhteys temppeleille ja bussilastit täynnä kiinalaisia huristavat suoraan Thaimaan puolelta Angkoriin ja takaisin. Näe Angkor ja olet nähnyt Kambozhan, ne luulevat.

Mutta Angkor Wat oli kaunis ja vaikuttava kokemus.

Auringon nousu ja Angkor Wat

Liikkeelle klo 5 aamulla ja katsomaan auringon nousu Angkorissa omalla Tuk Tukilla. Reppuun naposteltavaa, hedelmiä ja vettä ja ei kun temppeleitä koluamaan. Angikorin lisäksi alueella on valtava määrä muitekin temppeleitä, joita kunnostetaan ja kaivetaan viidakon keskeltä esiin. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen alue. Kuvia tuli otettua paljonkin, mutta aivan turha alkaa postaamaan niitä tähän. Ei se kuvia katsomalla välity. Jos et ole vielä käynyt, pakkaa laukku ja mene!

Iso puu ja pieni ihminen

Temppelit nähtyämme suuntasimme takaisin Phnom Pehniin muutamaksi päiväksi valmistautumaan kiinaan paluuseen, katselemaan kaupunkia ja viettämään aikaa ystävien kanssa.

Ja kävin ottamassa tatuoinnin.

http://www.atkatattoo.hu/

Kambozha on helppo maa matkustaa. Välimatkat ovat suht lyhyitä ja yhteydet toimivia. Majoittuminen on kohtuu halpaa tai korkea tasoista, aivan omien mieltymysten mukaan. Khmer ruoka on herkullista, ihmiset ylpeitä, iloisia ja ystävällisiä, eikä pimeälläkään tuntunut turvattomalta. Mitä nyt katukoirat joskus vähän haukkuu. Muita matkaajia on ympärillä jatkuvasti, joten aina voi ja kannattaa kysyä muilta, jos ei itse ole ihan varma.

Huomasin usein miettiväni reppumatkailun eettistä puolta. “Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjäljet” on hyvä motto, mutta… Turismi tuo maahan vaurautta ja työpaikkoja samalla kun se sitouttaa koko yhteiskunnan toimimaan turistien ehdoilla, kun lapset, jotka voisivat käydä koulua, myyvät kadulla kirjoja ja huiveja ja vanhemmat tytöt itseään. Maan hinta nousee hotellien rakentamisen myötä, jolloin alkuperäiset asukkaat joutuvat muuttamaan kauemmas aikaisemmilta asuinsijoiltaan ja tiluksiltaan. Ravintoloiden dollarihinnat ovat paikallisten ulottumattomissa ja maa jakautuu kahtia. Syntyy se toinen puoli, jossa turistit pyörivät keskenään valmiita turisti reittejä pitkin reppujensa kanssa ja vetelevät lompakoistaan yhä uusia 20 dollarin seteleitä. Kulissien taa, kuilun toiselle puolelle, takapihoille jää se alkuperäinen, oikea maa, jossa 20 dollaria on yli yhden kuukauden palkka.

Kiinassa meitä oli vastassa miellyttävä +5 ja vettä sataa. Aivan kuin lähtiessä. Tätä kirjoittaessa vettä tulee kolmatta päivää.

Kuva olohuoneen ikkunasta 12.2.2012

Olen onnekseni saanut kasvaa uskonnosta vapaassa ilmapiirissä ja jossa joulun tärkein juttu oli suvun yhteinen kokoontuminen. Vaikka pukki lahjat aina toikin ja aikuiset yrittivät pukkihuijausta venyttää vielä vuosia sen jälkeen kun asiaan todellinen  laita oli paljastunut, oli juuri yhdessäolo hyvän, mummon itse laittaman ruoan, saunomisen ja suvun yhdessä viettämän ajan merkeissä aina tärkeintä.

Täällä päivä on aina lähes yhtä pitkä eikä varsinaista valon voittoa kaamoksesta siis juhlita, vaan uusi vuosi, eli Kevätjuhla, ja sitä seuraava Lyhtyjuhla 15 päivää myöhemmin on vasta meidän kalenterin tammi- helmikuun vaihteessa. Yhteiskunta pyörii Puolueen, Kungfutsen oppien, Buddalaisuuden ja Taolaisuuden neliön kaavalla, eivätkä ristiretket ja lähetyssaarnaus ole lyöneeet läpi uskoaan synnistä vapautumiseen verta juomalla ja ruumista syömällä ja turvaamalla elävään kuolleeseen.

Mutta silti joulu pitää vääntää vaikka väkisin. Joulun tulo näkyy ja kuuluu ainoastaan muovina ja kaupallisuutena. Meidän hotellin eteen pihapuskiin on ilmestynyt ledivalot ja ala-aulaan piparkakkutalo, jääkarhu, lahjapaketti kuvaelma styroxisine lumiukkoineen ja lumispraylla maalattuine risuineen.

Myyjä tyttöjen päässä on muoviset poronsarvet. Tai tonttulakit, joka saa nämä lyhyet lapsenkasvoiset ihmiset näyttämään entistä tonttumaisemmilta. Kauppojen eteisiin on ilmestynyt tekolumi, muovijoulupukki, pari muoviporoa, muovikuusi ja muovi koristeet asetelmia ja kaupoissa ja kauppakeskusissa raikaavat liian lujaa kuluneet joulu rallatukset, jotka vuodesta toiseen mantran tavoin lietsovat ihmiset länsimaissa pimeän vuodenajan aivottomaan kulutushysteriaan.

Kulkuset on selvästi suosituin ralli ja siitä on olemassa monia versioita. Instrumentaalina, sekä kiinaksi että amerikaksi laulettuna. Lasten kuorolla, dance, soul, ja räppi versiona. Laitoin meidän lähiostarin marketin joulupannaan, niiden “kulkuset eri versioina” joululevyn vuoksi, kun kauppareissun aikana ilmoille kajahti kahdeksas versio kyseisestä rainasta. Virallisesti kiina on ateistinen valtio, joten kristilliset symbolit tähdet, lampaat, vauvat ja paimensauvat on suosilla jätetty pois. Samoin tuntemattomia ovat himmelit ja olkipukit. Jäljellä on siis vain tuo kulutusjuhlan muovinen ylistys.

Kuluttajalle myydään kaikkea mahdollista muovista joulukrääsää joulupukin naama lautasen alustoista muovikuusiin ja sen muovisiin koristeisiin. Joulutorvia ja jouluhuiskuja, aivan kuin meidän vappuna konsanaan. Vilkkuvaloja on lisäilty hyllyjen reunoihin ja katosta killuu isoja rusetteja. Outoa ja vinoutunutta, kun valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt oikeasti lunta, tai tiedä mitä pakkanen on, saatika että valon ja pimeyden vaihtelu heidän elämäänsä heiluttaisi.

Kyseessä on kuitenkin vain aivan tavallinen viikonloppu.  Tavallisten ihmisten ikkunoissa ei jouluvalot vilku eikä autojen peruutuspeileissä roiku joulupalloja. Täällä joulu ei ole virallinen juhlapäivä, tai yleinen vapaapäivä. Siihen ei liity mitään perinteitä perheen yhdessä olosta tai lasten kusettamisesta kiltiksi uhkailemalla pohjoisen partasuulla, joka näkee ja kuulee kaiken kitinän pikku apureidensa korvilla. On siis vain muovia.

Onko tämä sitä mitä kirkko siis kutsuu maallistuneeksi jouluksi?

Kaikki se höpinä “Joulun Taiasta, “Hyvästä Tahdosta Ihmisten Kesken”, “Rauhasta Kiireen Keskellä” ja “Vapahtajan Syntymäjuhlasta”  kalskahtaa juuri niin ontolta sanahelinältä kuin mitä se todellisuudessa on. Pelastusta ei tarvitse huutaa tuolta avioliiton ulkopuolella siitetyltä poikalapselta, kun jättää koko kirjan omaan arvoonsa ja kirjahyllyyn. Hyvät teot eivät tarvitse taakseen tunnus musiikkia ja tapettavien sikojen vinkunaa, kauniita ajatuksia muita kohtaan ei pitäisi merkitä kalenteriin, jotta loppu vuoden voi taas käyttäytyä kuin kusipää. Kiirettä ei edes tulisi, mikäli ei tarvitsisi hössöttää yhden viikonlopun vuoksi. Taianomaista tässä ajassa on vain vuodesta toiseen toistuva kauppiaan tilin paisuminen kassakoneen kilinän myötä ja se, kuinka helposti ihmiset lankeavan vanhaan lankaan.

Kuinka siis vietän ensi viikonlopun? Suljen verhot ja hautaudun sohvaan popcorn kulhon ja parin oluen kanssa katsomaan Lord Of the Rings extended versiot ja odottelen uutta vuotta.

Hyvää vuoden toiseksi viimeistä viikonloppua kaikille.

Kansa joka on antanut aikanaan meille ruudin, kirjapainon, paperin, kompassin, posliinin ja silkin on taantunut kopiomaan tuotteet muilta. Vaikka väkeä on komeasti yli miljardi, ei porukasta löydy sen vertaa laatikon ulkopuolella ajattelijoita, että keksisivät pyörän uudelleen tai toisivat markkinoille ne rakettireput, joita meille lapsena lupailtiin.

Mistä tämä johtuu? Yksi suuri syy on aivopako ulkomaisiin firmoihin. Valmistuvan insinöörin palkka kiinassa on muutaman tuhat Yuania vuodessa ja Jenkkifirma tarjoaa saman dollareissa ja kuukaudessa, joten ei sitä tarvitse kauaa miettiä, jos vain kielipäätä löytyy. Keksiminen jäänyt polkemaan paikalleen joskus 1500-luvulla. Teen keittämisen taidon hiominen huippuunsa pienimpiä yksityiskohtia myöten on ollut tärkeämpää kuin viinilasien, linssitekniikan, kaukoputkien ja alkemia instrumenttien valmistaminen. Esi-isiä ja perinteitä kunnoittava ja vaaliva kulttuuri lepää oman astrologian, taikauskon, Kunfutsen oppien ja maailman vanhimman edelleen käytössä olevan kirjoitetun kielen päällä. Alakoulun jälkeen merkkivarasto on noin 2000. Sanomalehden lukemiseen tarvitaan noin 3000 merkin tuntemus ja yliopiston käymiseen 4000-5000. Ja tällöin plakkarissa on vasta oman maan kijoitettu versio, eikä sanaakaan ulkomaata. Alakoulussa lapsilla on kaksi kirjaa: “laskentataidon kirja” ja “lukutaidon kirja”. Eli koulunkäynti  on yhdistelmä fysiikkaa ja matematiikkaa, runoja, loruja ja tarinoita, sekä kirjoitusmerkkien opiskelua. Sekä tietysti liikuntaa. Mutta maantietoa, biologiaa, historiaa, vieraita kieliä, tai yhteiskuntaoppia ei täällä tunneta. Koulusta siis valmistuu laskutaitoisia lapsia, jotka osaavat laulaa ja lausua runoja ja seistä, marssia ja juosta jonossa. Kirjasto yleisenä tiedonjakolaitoksena on täysin tuntematon käsite. Päästäkseen kirjastoon kansalaisen tulee olla opettaja tai yli toisen vuoden opiskelija. Edes ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskeljalla ei kirjaston käyttö oikeutta vielä ole. Puhumattakaan että lapset tai tavalliset työläiset sinne pääsisivät.

Siinä missä eurooppalainen on yksinkertaistanut ja yhtenäistänyt kielen kirjoitustaan helpommaksi omaksua (ei nyt aleta niistä kreikkalaisista ja euroopasta), jotta tyhmempikin tajuaa  ja tuonut täten tasa-arvoa ja sivitystä syvään kansan riviin pitää kiinalainen tiukasti kiinni perinteestä.

Ja oikeudestaan kopioda.

Tällä hetkellä Transformersin jälkeen käytetyin brändi täällä näyttäisi olevan Angry Birds. Hyvä Suomi! Vihaisia pikkulintuja näykyy ihan kaikkialla. Repuissa, mukeissa, avaimenperissä, hiirimatoissa, pehmoleluissa,  paidoissa, tarroissa. Ihan kaikkialla. Kännykkäkaupan edessä voit heittää vihaista lintua vanerilevyn tehtyyn reikään ja voittaa pisteitä ja alennusta kännykästä.  Ja varmana mistään ei mene ropoakaan pelin oikeudet omistavalle Roviolle.

Muusikot täällä eivät saa korvausta esittämästään musiikista ja kaikki levyt on tietysti kopioita, joten ammatti on enemmänkin julkkis kuin muusikko ja tulot tulevat mainoksista ja juontokeikoista. Toisaalta, tämä paikallisten tuottama “nuorisomusa” on oikeasti niin hirveätä kamaa, että ei siitä pidäkään maksaa tekijälle muuta kuin pakkotyöleiriä tai niskalaukaus.

Mutta siitä tavarasta. Ensi katsomalla täällä näyttäisi olevan ihan kaikkea! Jokaisesta korttelista löytyy oma sekatavarakauppa, “ruokakauppa” eli juomaa kertakäyttö muovipulloissa, nuudeleita ja pähkinöitä, vaatekaupassa jotain ihme jakkuja ja söpöjä pandahuppareita, tupakka/alkoholikauppa, skootterikorjaamo, pikkurafla, kännykkäkauppa ja kampaamo.

“Elekrtoniikkakauppa” tällä tarkoittaa Tampereen Sokoksen kokoista tavarataloa. Neljä kerrosta läppäriä, kameraa, kaijutinta, kuuloketta, MP3-soitinta, kännykkää, kovalevyä, valvontakameraa, koneen kuorta, monitoria, komponenttia ja piuhaa. Ja parkkipaikan toisella puolella Koskarin kokoinen kompleksi samaa roinaa.

Mutta kun yrität ostaa skeitatessa hajonneen 14GB.n mp3 soittimen tilalle uuden tarjolla on vain 2, 4  ja 8 Gigaisia Ipod kopioita tai Iphonen kokoisia näytöllisiä kiinanmerkkisiä videonkatseluvehkeitä. Mutta ei mitään yli tuon 8GB.n

Tavallisen kansan tavaratalo on kuin Tallinnan Merekeskus pienine karsinoineen, paitsi että täällä sillä kokoa Tampereen Stokkan verran. Se ylitsepursuavan muovin määrä on häkellyttävä. Omat kerroksensa naisten räteille ja miesten suorille housuille ja nahkatakeille. Kengille oma kerros ja välissä peruukkia, kynsisalonkia, muovikukkaa, leluja, kivipestyä farkkua, kaulahuiveja, koruja, kampoja, kiharimia, lisää kopiolektroniikkaa, kiikaria ja zippoa.

Mutta yritäppä etsiä mustia reisitaskuhousuja. Ei ole.

Ja laatu on sitä itseään. Kun ostaa 20 RMB röökilaatikon sisäänrakennetulla sytkällä ja tiputtaa kerran lattialle tulos on korjauskelvoton tämä:

Paksummasta Cordurasta valmistettu 300 RMBn reppu alkaa kuukauden käytön jälkeen näyttää merkkejä siitä että se ei taida ikinä elävänä suomeen asti ehtiä. Ainakin ensimmäinen vetoketju hajosi viime perjantaina. Markalla saa markan tavaran ja köyhällä ei ole varaa ostaa huonoa..

Ilmeisen aitoakin tavaraa löytyy. Shanghaissa jokaisella merkkiliikkeellä Miss Sixtystä Cuccin kautta Armaniin ja Burberryyn on tavaratalossa omat osastonsa, mutta hintalappu tavarassa on sen mukainen. Keskustassa jokaisella hienommalla automerkillä on oma kauppansa jossa pelti ja kromi kiiltää.

Kultaa, jadea ja timantteja kaupataan isoissa kiiltävissä liikkeissä, joissa ei ole koskaan asiakkaita. Elintasokuilu iskee todella kovaa kasvoille, kun katukeittiö myy 5 RMB hintaan Kalpeanaamalle ateriaa ainoastaan syömäpuikkoja myyvän hienostoliikken edessä, jossa on tarjolla on harvinaisesta jalopuusta tehdyt puikot lahjapaketissa hintaan 5500 RMB.

Rahalla saa. Paitsi sitä MP3 soitinta.

Nyt kun kaksi kuukautta kiinanmaata on täynnä, kaikki ympärillä ei enää ole niin ihmeellistä ja isoa. Tuntuu siltä, että ainahan kaduissa on ollut neljä kaistaa molempiin suuntiin, taloissa on ollut vain kaksi tai kaksikymmentä kerrosta, kaikkialla on rakennettu isoa ja purettu vanhaa, ihmiset puhuneet hassua kieltä, josta alkaa jo erottaa sanoja vaikka niiden tarkoitus jää vielä hämärään. Liikennettä ja ihmisiä on hurjasti kaikkialla ja puhdasta ilmaa ei ole paitsi jos matkustaa kauemmas ja luontoon. Ja luontokin on rakennettua. Joka päivä jossain lähistöllä on ilotulitus tai kaksi ja kuolleiden kunniaksi paukutellaan pommeja aikaisin aamulla. Pimeä tulee tasan kello17.30 ja neon valot syttyvät vilkkumaan talojen seiniin ja liikkeiden kyltteihin kaikissa sateenkaaren väreissä, kuin spiidipussiin pudonnut jouluvalojen alennushylly loppiaisen aattona ja 22 jälkeen illalla, kun bussit ovat lakanneet kulkemasta, viimeiset kaupat sulkevat ovensa ja katukeittiöt poistuneet kaikki hiljenee yöksi, kunnes aamulla jälleen hulina alkaa.

Tähän alkaa tottua.

Kaikki tämä ihmeellisyys alkaa olla arkipäivää.  Samalla katse tarkentuu ja mieli alkaa nauttia pikku asioista ympäristössä. Nähdä kauneutta arkipäivän asioissa. Sitä alkaa poimia yksityiskohtia suuresta kuvasta. Resoluutio tarkentuu.  On enemmän läsnä.

Omat lempi paikat alkaa löytyä. Meidän talon katto on kuin suoraan Blade Runnerista. Hieno paikka ripustaa riippumatto ja fiilistellä omassa rauhassa ympärillä avautuvaa valomerta.

Näkymä katolta pohjoiseen

ja etelään

Puistot ovat kauniita tyyneyden keitaita keskellä miljoonakaupungin kuhinaa.

Viikkorytmi alkaa muotoutua päivittäisen liikunnan, viikonloppuna vaimon kanssa lähistölle tehtyjen pikkuretkien,  tiistaisten kiinantuntien, viikottaisen Shanghain SMP skedepuistossa käynnin ympärille.

SMP Skatepark Shanghai. Kyllä. Maailman isoin.

Monen vuoden työssäkäymisen jälkeen tekee todella hyvää päästä pois työ/vapaa-aika elämän oravanpyörästä ja päästä keskittymään vain niihin asioihin, jotka kiinnostavat ja jotka tuntuvat oikealta. Nauttia kodin siivoilusta ja pyykin pesusta. Aikaa tutustua itseensä. Millainen minusta on tullut? Ja samalla jää enemmän aikaa ja energiaa parisuhteelle, anteeksi, avioliitolle. Tuntuu siltä kuin olisin ansainnut tämän. Suosittelen ihan jokaiselle.

Samalla kuitenkin mieleen hiipii kärsimättömyys. Tuntuu että opin kieltä liian hitaasti. Olen siis edelleen yhtä tyhmä kaupungilla toimiessani, tarvitsen apua ihan perus juttujen kanssa ja ruoan tilaaminen ravintolan listalta on edelleenkin arpapeliä. Ihmiset, joihin tutustun, ovat muita länsimaalaisia, sillä meillä on yhteinen kieli,  mutta samaan aikaan en osaa kehua taitavasti verttiramppia skeittaavaa 10-vuotiasta kiinapoikaa muuta kuin sanomalla Jee! ja näyttämällä hymyilevää naamaa. En tullut tänne hengailemaan muiden kelpeanaamojen kanssa, niitä on ihan riittävästi euroopassa. Mutta kielimuuri on korkea molempiin suuntiin.

Ystäviä, niitä oikeita suomiystäviä, alkaa olla ikävä. Eikä siihen auta se, että tutustuu uusiin ihmisiin. Uusi ei korvaa puuttuvaa vanhaa. Joten saa alkaa varailla niitä lentoja ja tulla käymään.